Isoja asioita, pieniä ihmisiä
TIMO ROOS Kotokylässä Karkussa asui aikoinaan vanha Palonen, joka yleisesti tunnustettiin hyväksi valehtelijaksi. Venajän tsaarin kanssa kehui pelanneensa korttiakin. Jos Palosen juttuja joku uskalsi epäillä, oli tällä esittää aina kaksi vahvaa todistajaa. "Jos et usko, niin kyllä meidän Kalle ja Hulttisten vaarivainaa todistavat", pruukasi Palonen todistaa puheensa.
Jotenkin tuli tässä menneellä viikolla mieleen Palosen jutut seuratessani tv:sta suurlähettiläs Alpo Rusin haastattelua. Rusi tosin pisti vielä vähän paremmaksi, kun syytti vainajaa lähes maanpetoksesta ja todistajaksikin manasi jo vuosia sitten kuolleen miehen.
Kuunnellessani mutta etenkin katsellessani Rusia minussa heräsi säälin tunne. Miestä vaivaa pakkomielle, on vaivannut jo pitkään ja näkyy yhä pahenevan. Kun Rusi on suurlähettiläs, niin hänen väitteensä entisestä pääministeristämme, ulkomisteristämme ja laajalti Euroopassa muidenkin kuin sosialidemokraattien arvostamasta poliitikosta tuntuvat oudoilta varmaan omankin ammattikuntansa parissa.
Rusi kiistää epäilyt kostonhimosta, kiistää tämänkertaisen ulostulonsa mitenkään johtuvan presidentinvaaleista. Uskoo ken uskoo, minä en.
Rusi kuului merkittävänä neuvonantajana siihen esikuntaan, jonka vastavalittu presidentti Ahtisaari kokosi ympärilleen. Tähän nyt jo merkilliseltä tuntuvaan kokoonpanoon presidentti valitsi Rusin lisäksi mm. myös kepulaisen Kolben ja Lähteen Jussin, jota ainakin nyt voinee pitää kokoomuslaisena, porvarina joka tapauksessa.
Hiljattain valittuna presidenttinä tuli Ahtisaari käymään Vammalassakin Vanhan Kirjallisuuden Päiville. Kaupungintalolle hallituksen pieneen kokoushuoneeseen oli katettu vieraita varten kahvipöytä. Paikalla oli kaupungin ylintä virkamies- ja luottamusmiesjohtoa, jopa minäkin. Presidentin seurueen koosta ei tainnut olla etukäteen tietoa, sillä tuoleja oli yhtä vähemmän kuin kahvitettavia. Minä ajattelin, että olin eläissäni saanut jo nauttia sen verran yhteiskunnan maksamia kahveita, että katsoin paremmaksi antaa paikkani jollekin muulle. Siirryin ovenpielessä kurkkivien toimittajien joukkooon. Nämä tietysti kysyivät, tunsinko pöytään ilmestyneen vieraan miehen. En tuntenut ja sanoin, että presidentin porukkaa varmasti, mutta koostaan päätellen tuskin turvamies. Myöhemmin sitten päivän mittaan selvisi, että olimme nähneet Alpo Rusin.
Suomessa ja Suomella on nyt isoja painavia asioita hoidettavana ja kestettävänä. Niihin ei minun mielestäni kuulu sen paremmin kopsut kuin kenenkään revanssihalukaan. Ainakin meidän demareiden almanakat täyttykööt nyt vaalityöstä Lipposen valinnan hyväksi.
