Rakkauden ja eron tuskan lapsi aikuisikään
Sara Hildén tunnetaan monipuolisesti lahjakkaan taiteilijan Erik Enrothin vaimona. Professori Hildénin nimi on kuitenkin suurelle yleisölle tutumpi hänen nimeään kantavasta taidemuseosta, joka valmistui Tampereen Särkänniemeen vuoden 1979 alussa. Museon perustana oleva säätiö on kuitenkin vanhempi, sillä nyt helmikuussa se vietti 50-vuotisjuhlaansa. Merkkivuottaan museo juhlistaa erinomaisen mielenkiintoisella Enrothin tuotannon näyttelyllä.
Pienimuotoinen ja tyylikkään eleetön 50-vuotisjuhla oli mieliinpainuva: se oli hyvin intiimi katsaus paitsi itse museoon myös Hildénin ja Enrothin suhteeseen, jossa oli sekä myrskyä että tyvenä, auringonpaistetta mutta myös rajuilmoja.
Helsingin Yliopiston taidehistorian professori Ville Lukkarinen esitteli oppineen hauskasti museon kokoelmaa sen tarjoamien esteettisten elämysten ja jatkuvan ihmettelyn näkökulmasta. Sara Hildénin museon entinen johtaja, professori Timo Vuorikoski johdatti juhlavieraat Hildénin ja Enrothin yhteiselämään ja kertoi koskettavalla tavalla Hildénin viimeisistä hetkistä ja tämän kirjaimellisesti kuolemaan asti kestäneestä rakkaudesta Erikiin.
"Siitähän saan elämäntehtävän"
Suomen taidehistorian Grand Lady, professori Salme Sarajas-Korte avasi virallisesti näyttelyn ja kertoi vuoden 1962 Venetsian biennaalista, jossa hänen ystävänsä Sara oli todennut hänelle säätiöstään: "Siitähän saan elämäntehtävän". Tämä oli keskellä erittäin raskasta avioeroa, joka syvästi masensi Hildéniä.
Enroth oli tavannut Hildénin erään yhteisen tuttavan kesähuvilalla heti sodan jälkeen. Taitelija oli valitellut työtilojen puutetta, jolloin silloinen Tampereen Pukutehtaan myymälänhoitaja tarjosi hänelle Tampereelta ullakkoateljeen. Enroth ja Hildén avioituivat kaksi vuotta myöhemmin. Loppu onkin Suomen taidehistoriaa.
Tuotanto koossa
Sara Hildénin taidemuseon perusta on säätiö, jonka hän perusti vuonna 1962, kun avioliitto Enrothin kanssa oli lopullisesti haaksirikkoutunut. Hildén kärsi syvästä masennuksesta. Hänen ystävänsä Ateneumin apulaisintendentti E. J. Vehmas esitti silloin ovelasti, että Hildén perustaisi säätiön, jottei Enrothin koko sodanjälkeinen tuotanto hajoaisi.
Sara Hildén oli nimittäin kerännyt käytännöllisesti katsoen koko aviomiehensä kaiken tuotannon, noin nelisensataa teosta. Ne ja neljän ulkomaisen huippumodernistin työt muodostivat sen perustan, jolle taas itse säätiö rakennettiin.
Karttuva kokoelma
Teräksenluja liikenainen Sara Hildén oli tottunut luottamaan asiantuntijoihin, joten säätiön kokoelmaa ei kartutettu pelkästään hänen omien mieltymystensä perusteella vaan ajan huippuammattilaisten E. J. Vehmaksen, Salme Sarajas-Korteen ja Leena Peltolan (s. Wallenius) asiantuntemuksella. Ja tuloksena on kansainvälisesti merkittävän edustava otos viime vuosisadan ulkomaisesta modernismista.
Erik Enrothin näyttely jakaantuu aihealueittain siten, että A-salissa on hänen sodanaikaisia, aiemmin kokonaan esittämättömiä TK-piirustuksia ja tamperelaisaiheita, B-salissa muotokuvia ja maalauksia työelämästä, C-salissa Espanja-aiheisia maalauksia ja alakerrassa Amerikka-aiheisia maalauksia.
Enrothin tyyliä on vaikea määritellä, sillä hän maalasi monella eri tavalla. Se on voimakkaasti ekspressiivistä, tunteita ilmaisevaa, ja sillä tavoin teknisesti artikuloitua, että lähin mielleyhtymä on heti kubismi. Parasta on kuitenkin todeta asia omin aistein. Koska Enrothin sodanjälkeistä tuotantoa aina 60-luvun puoleenväliin ei ole yksityiskokoelmissa eikä muissa museoissa kuin Näsijärven rannalla, näyttely on jo tamperelaisen yleissivistyksenkin kannalta välttämätöntä nähdä.
PERTTI ALANEN
